Mä olen stressierkki.
Olen aina pitänyt itseäni vähän turhankin lunkina kaverina joka ei pienistä ressaa. Samoin mulle on useita kertoja nyreästi huomautettu miten ärsyttävää on etten koskaan ota asioita vakavasti. Mulla on ilmeisesti kuitenkin jokin salainen täydellisyyden tavoittelu kaiken aikaa menossa. Mutta koska mä olen niin lunki ja cool ja kaikkee niin en anna sen näkyä. Peitän sen jopa itseltäni. Ja sitten ihmettelen kun olen kuin viulunkieli ja pimahdan kun jokin asia ei olekaan mennyt ihan nappiin.... Niimpä niin.

Kotona olen jo alkanut antamaan periksi ja hölläämään. Lapset selviävät vaikkei se ruoka ole tietyllä kellonlyömällä pöydässä tai lattialla lojuu lelujen lisäksi lukuisia karvatuppoja sekä pesua odottavia vaatteita. Itse asiassa niillä lienee jopa kivaa kun äiskä ei komentele pois jaloista siivotessaan. Ja siivotahan täällä saisi vaikka 24/7. Silloin syödään kun on nälkä, jos ruoka jonkun tärkeämmän kuten leikkimisen takia vähän myöhästyy niin mitä sitten. On muuten huomattavasti helpompaa ;)

Koirien suhteen olen morkannut itseäni kun en ota treenaamista tarpeeksi vakavasti eikä edistymistä tapahdu tarpeeksi nopeasti. Treenikaverin palaute onneksi palautti taas maan pinnalle. Älä ota sitä niin vakavasti, tää on kivaa. Älä ole niin negatiivinen... Kappas vaan, tunnistin kyllä heti itseni vaikka hetken mieli teki  väittää vastaan.. Vaadin itseltäni kohtuuttomia, mun pitäisi osata ja tietää kaikki vaikka samaan aikaan kivuliaasti tajuan etten tiedä mitään. Virheiden pelkääminen tekee musta passiivisen. Vaadin ehkä  koiriltakin paljon, ainakin enemmän kuin moni muu. Koirat osaa ja toimii, mutta mä saatan mennä kesken suorittamisen lukkoon; mitä jos ei se toimikaan, mitä jos harjotus on liian vaikea tai mitä jos se onkin liian helppo?

Parantuminen lähtee hyväksymisestä, sanotaan.
Mä olen vihdoin onnistunut hyväksymään sen että musta ei ole pilkuntarkkaan elämään. Päivässä jää paljon enemmän aikaa ja energiaa käytettäväksi kun toimii tilanteen mukaan kelloa tuijottamatta ja stressaamatta. No joo, samojen pyykkien pesu useampaan kertaa kun ei muista ottaa niitä pois koneesta, lienee jo liioittelua. Mutta hei, mä vasta haen sitä tasapainoa.
Kun höllääminen onnistuu kotona niin onnistuu se muissakin asioissa. Tästä eteenpäin pyrin ottamaan sopivan rennosti myös treenatessa. Jos mä lakkaan pelkäämästä virheitä, mä uskallan tehdä enemmän. Virheitä ihan varmasti tulee, onhan niitä tullut tähänkin asti, mutta ne on korjattavissa. Kun mä en luo ylimääräisiä paineita itselleni enkä sitä kautta koiralle, niin luulisi että se näkyisi myös meidän tulevaisuuden kisaamisessa ;)

Uusi mottoni ja elämänohjeeni on siis älä ota sitä niin vakavasti.