Agi:
Helmi bongasi agiesteet tottisvuoroa odotellessa ja kun en sen tuijotuksesta tajunnut vihjettä, se alkoi hyppiä kentän reunalla olevien puutarhakalusteiden yli - asia selvä, mennään liitelemään.
Kauniista ohjauksesta ei todellakaan voi puhua mutta pääasia että hauskaa oli, koiralla, emännällä ja epäilemättä yleisölläkin. Putkea piti varuiksi koettaa kerta ennen radan suorittamista kun edellisestä kerrasta on sen verran kauan ja pussi tuli täysin uutena asiana. Putkella H odotti innolla lupaa mennä ja pussikin sujui huoletta. Sami piti ensin pussin suuta aavistuksen raollaan ja käski antaa saman käskyn kuin putkeen mennessä, sinne meni ja heti perään sama pussi kiinni.
Jos oisin ollut fiksu niin oisin ottanu myös edes yhden hypyn, mutta tunnetusti kun en ole niin...

Ensimmäisenä oli hyppy, jätin koiran täpinöissään odottamaan ja siirryin jonnekin esteen ja putken välimaastoon. Putkeen lähetystä varten otollinen paikka mutta koiralle esteen takana näytti siltä että ohjasin sitä esteen jalasta läpi ja siitähän se sitten tuli... Putkeen hienosti ja putkesta ulos asenteella hei mä tiedän mitä sitten! ja H ampaisi suoraan pussille. Hyppää!-käsky tuli \"vähän\" liian myöhässä... Koira oli jo pussilla ja hyppi sitten sitä kahta puolta... Päästiin lopulta hypyillekin ja rata läpi. Suoritus ei ollut tyylikäs mutta sitäkin innokkaampi ;) kumpa löytäisi aikaa tällekin lajille.
---

Janne Ruokonen oli mm. ohjaamassa ja arvostelemassa tottista.
Seuraaminen meni jälleen hömpöttelyksi ja pomppimiseksi, liikkeestä istuminen maahan, liikkeestä seisomisessakin oli jotain vibaa. Maahanmeno ja luoksetulo sujui muuten hienosti, eteen tuli aavistuksen vinoon ja hienoisesti törmäten ja sivulle siirtyi kahdella ei niin kauniilla loikalla... Hyppynoudon se ehti tehdä kahdesti ennen kuin sai luvan suorittaa liikkeen. Ensin se haki itse esteen viereen jätetyn kapulan, hyppäsi ja toi. Toisella kerralla ei malttanut odottaa käskyä vaan lähti heti kun kapula osui maahan, muuten ihan hyvä. Kolmannella kerralla en malttanut olla hypistelemättä pantaa mutta päästin sitten kumminkin irti ja annoin odota-käskyn. Käskytin hyppää-tuo-hyppää mutta se oli ihan sama vaikka oisin laulanu pappivainaata ja tanssinut päälläni, koiran mielessä oli vain hyppy ja kapula.
Yleisvaikutelmasta saatiin 4 (1-5) ja kommenttina: Koirassa on virtaa, mitä kannattaa käyttää hyväksi. Kroppa mukaan leikkiin ja kiinnitä huomiota palkkion suuntaan; alas tai poispäin.

Jannen kanssa puitiin myös Helmin leikkimistä kun mun kanssa H helposti himmailee ja varoo. Vauhtia ja pontta tuli heti lisää kun käänsin rintakehän ja/tai kasvot poispäin koirasta. Tosi hienoa. Nyt on vajaa viikko tota tehty ja koira haastaa aktiivisesti leikkiin jopa lenkillä löytämiensä keppien kanssa vaikkei se ole koskaan juuri kepeistä tykännytkään.
---

Viestiäkin juostiin ja aiemmin syksyllä ilmenneistä juoksuongelmista (palasi takaisin) ei ollut tietoakaan. Motivaatiota oli enemmän kuin monella koiralla yhteensä, itseasiassa jopa ns. \"liikaa\". Jokaisella \"vie\"- käskyllä yritti lähteä myös Hemp ja seuraamisissa sai vaatia että koira malttoi olla ryysimättä lähetyspaikalle. Siirtymät oli lyhyitä ja maasto helppo, hyvä mieli tuntui jäävän kaikille :)

Ompa hyvä mieli tuosta päätöksestä siirtyä vihdoin haukkuun. Ketku kävi keskiviikkona kokeilemassa sitä maalimiehillä, myös täysin vieraalla ja nouproblem :)
Otettiin ensin ihan näkölähdöllä ja lyhyellä matkalla. Ensimmäisellä kahdella se otti haukkuessaan vähän musta tukea mutta kolmannella sen huomio oli jo täysin maalimiehessä. En tiedä oliko kyse vaan palikoiden loksahtamisessa paikalleen vai siinä että maalimiesoli varmempi ja provosoivampi.

Kolmessa ekassa palkkana oli tylsästi ja mielikuvituksettomasti makkara. Tauolla K onneksi ymmärsi murtautua autossa kippoon ja vetää jäljelä olevat makkarat helttaansa jotta päästiin palkkaamaan patukalla ;)
Tauon jälkeen vieraampi maalimies meni valmiiksi pimeän mettän reunaan. K suunnisti varmasti paikalle, istui eteen ja alkoi paukuttaa. Hyppimisongelmaa ei siis ainakaan tällä hetkellä ole vaan koira istuutuu itse ilman ohjausta. Myöskään haukkumista ei tartte kauheasti houkutella. Sanallisia käskyjä ei tartte, maalimiehen asento riittää (lelu rintaa vasten, hiukan etukumara) eikä ilmeisesti sekään ole välttämätön. Pari hyvää ilmasua ja sitten kotiin. Hyvin käy taistelemaan myös vieraan miehen kanssa.
Olipa taas kiva tehdä Ketkusen kanssa hommia :D

Ketkulla on nyt kokeiltu kuinka sen saa haukkumaan. Haukun saamisessa ei ollut ongelmaa mutta se ei ymmärtänyt että mä oikeasti palkkasin nimenomaan haukkumisesta. Nopeimmaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän naksuttelu.
Hoffien ehdollistaminen naksuun mulla on jääny aina kesken. Antin kanssa siksi ettei se kestä _mitään_ ääntä ja Helmin kanssa se vain tuntui tarpeettomalta. Tästä syystä (ja saamattomuuttani) Ketkulle ei ole aikomuksista huolimatta naksuteltu. Fakta kumminkin on että mä oon ihan liian hidas tolle.

Tänään aloitettiin ehdollistaminen ja nyt K haukkuu käskyllä "sano!" jotta ei vaatinut kovin kummosia kun ajotus saatiin kohdalleen...  Nyt sitten harmittaa a) miksen opettanu naksuun jo pentuna ja b) miksimiksimiksi ihmeessä ikinä päätin ottaa rullailmasun kun jo vuosi sitten olin sitä mieltä että Klle voisi sopia haukku. Onneksi uusi minäni ottaa rennosti ja toteaa vahingon jo tapahtuneen, nyt sitten vaan satsataan tähän. Kirvelee se silti ;)

Palkkasin Ketkun ensin pari kertaa vahtihaukusta jotta se ymmärsi että se voi haukkua sisällä. Sen jälkeen hetsasin koiraa tuuppimalla, palkka kaukana olevassa kädessä. Kun vire vaikutti sopivalta puhalsin terävästi kohti nenää -> hau! Koira yhdisti palkkauksen ilmeisesti kuitenkin enemmän siihen hösäämiseen ja hyppimiseen kuin haukkuun. Naksulla saatiin tarkennettua ja haukku saatiin yhdistettyä sanaan ja kasvojen ilmeeseen. Nyt on pyydetty pääasiassa yhtä haukahdusta, pari kertaa kokeiltu 2 ja 3 haukun "sarja".

Aamulenkillä otettiin ex-tempore luoksetulon pysäytyksiä. Matkaa vajaa 20m. Kaksi ekaa sujui täydellisesti, K pysähtyi seisomaan heti käskyn saatuaan. No nälkä kasvaa syödessä ja ahneella on paskanen loppu... Piti koetella vielä onnea ja tulokseksi saatiin hiipimistä ja hidasta pysähtymistä. Piti ottaa monta toistoa että saatiin yksi sellainen johon kärsi sitten lopettaa. Tyhmätyhmä minä.

Mä olen stressierkki.
Olen aina pitänyt itseäni vähän turhankin lunkina kaverina joka ei pienistä ressaa. Samoin mulle on useita kertoja nyreästi huomautettu miten ärsyttävää on etten koskaan ota asioita vakavasti. Mulla on ilmeisesti kuitenkin jokin salainen täydellisyyden tavoittelu kaiken aikaa menossa. Mutta koska mä olen niin lunki ja cool ja kaikkee niin en anna sen näkyä. Peitän sen jopa itseltäni. Ja sitten ihmettelen kun olen kuin viulunkieli ja pimahdan kun jokin asia ei olekaan mennyt ihan nappiin.... Niimpä niin.

Kotona olen jo alkanut antamaan periksi ja hölläämään. Lapset selviävät vaikkei se ruoka ole tietyllä kellonlyömällä pöydässä tai lattialla lojuu lelujen lisäksi lukuisia karvatuppoja sekä pesua odottavia vaatteita. Itse asiassa niillä lienee jopa kivaa kun äiskä ei komentele pois jaloista siivotessaan. Ja siivotahan täällä saisi vaikka 24/7. Silloin syödään kun on nälkä, jos ruoka jonkun tärkeämmän kuten leikkimisen takia vähän myöhästyy niin mitä sitten. On muuten huomattavasti helpompaa ;)

Koirien suhteen olen morkannut itseäni kun en ota treenaamista tarpeeksi vakavasti eikä edistymistä tapahdu tarpeeksi nopeasti. Treenikaverin palaute onneksi palautti taas maan pinnalle. Älä ota sitä niin vakavasti, tää on kivaa. Älä ole niin negatiivinen... Kappas vaan, tunnistin kyllä heti itseni vaikka hetken mieli teki  väittää vastaan.. Vaadin itseltäni kohtuuttomia, mun pitäisi osata ja tietää kaikki vaikka samaan aikaan kivuliaasti tajuan etten tiedä mitään. Virheiden pelkääminen tekee musta passiivisen. Vaadin ehkä  koiriltakin paljon, ainakin enemmän kuin moni muu. Koirat osaa ja toimii, mutta mä saatan mennä kesken suorittamisen lukkoon; mitä jos ei se toimikaan, mitä jos harjotus on liian vaikea tai mitä jos se onkin liian helppo?

Parantuminen lähtee hyväksymisestä, sanotaan.
Mä olen vihdoin onnistunut hyväksymään sen että musta ei ole pilkuntarkkaan elämään. Päivässä jää paljon enemmän aikaa ja energiaa käytettäväksi kun toimii tilanteen mukaan kelloa tuijottamatta ja stressaamatta. No joo, samojen pyykkien pesu useampaan kertaa kun ei muista ottaa niitä pois koneesta, lienee jo liioittelua. Mutta hei, mä vasta haen sitä tasapainoa.
Kun höllääminen onnistuu kotona niin onnistuu se muissakin asioissa. Tästä eteenpäin pyrin ottamaan sopivan rennosti myös treenatessa. Jos mä lakkaan pelkäämästä virheitä, mä uskallan tehdä enemmän. Virheitä ihan varmasti tulee, onhan niitä tullut tähänkin asti, mutta ne on korjattavissa. Kun mä en luo ylimääräisiä paineita itselleni enkä sitä kautta koiralle, niin luulisi että se näkyisi myös meidän tulevaisuuden kisaamisessa ;)

Uusi mottoni ja elämänohjeeni on siis älä ota sitä niin vakavasti.